sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Virpi Hämeen-Anttila: Railo

Railo oli ihana! Pidin kirjasta kovasti, sillä siinä käsiteltiin itselleni erittäin läheisiä teemoja aina elämäntapavalinnoista vanhemmuuteen. Railo sai minut valvomaan ihan liian myöhään ja lukemaan koko kirjan yhden vuorokauden sisällä. Se sai minut myös haikailemaan maalaisidylliin ja iloitsemaan siitä, että minulla on pieni, ihana tytär. Oli ihana lukea kuvausta siitä, kuinka päähenkilö Inka rakentaa itselleen ja tyttärelleen kodin maaseudulle paikkaan, johon hänellä itsellään ei ole entuudestaan siteitä ja kuinka hän pikkuhiljaa rakastuu hiljaisuuteen, karjalaiseen luontoon ja jopa pohjois-karjalaiseen sielunmaisemaan.

Inkan mies Teppo toimii mielestäni tarinassa peilinä, jonka kautta tarkastellaan vastakohtien avulla Inkan arvoja, ajatuksia ja valintoja. Inka vaikuttaa ihmiseltä, joka on lapsuudestaan saakka etsinyt kotia ja löytää sen lopulta syrjäisestä Pohjois-Karjalasta, jossa kodin tekevät vanha talo, tila ympärillä, aidot ihmiset sekä tietenkin Inkan tytär Kukka. Inka on syntynyt ja kasvanut kaupungissa ja löytää oman paikkansa varsin yllättävällä tavalla. Oikeastaan tarinan pääosaa näytteleekin maaseutu Karjalan kunnailla ja tarinan eri henkilöiden suhde tähän ympäristöön. Tämä vahvisti taas uskoani siitä, että onnellisuuteen kuuluu oma talo, oma piha, luonto ympärillä, merkitykselliset kirjat ja ihmiset, pataruoat ja leipominen sekä joulukoristeiden askartelu oman tyttären kanssa. Toisin kuin Toisen taivaan alla, Railo sopisi hyvin omaan kirjahyllyyni.

Dan Brown: Kadonnut symboli

Dan Brown tarjoilee Kadonneessa symbolissa tuttuun tapaansa salaliittoteorioita ja menneiden aikojen mysteereitä. Kadonnut symboli sijoittuu nykypäivän Amerikkaan, maan pääkaupunkiin Washingtoniin ja sen sydämessä toimiviin vapaamuuraripiireihin. Brown on taitava tarinankertoja, joka osaa pitää lukijan otteessaan ja kuten hänen teoksissaan yleensäkin, laaja taustatutkimus näkyy siinä, että itsessään fiktiivinen tarina nojaa usein jopa uskomattomilta tuntuviin faktoihin.

Olen lukenut Brownilta aikaisemmin Da Vinci-koodin, Enkelit ja demonit, Meteoriitin sekä Murtamattoman linnakkeen. Kadonnut symboli jatkaa Da Vinci-koodista ja Enkeleistä ja demoneista tutun symbologin, professori Rober Langdonin tarinaa. Nukkavieru tiedemies joutuu jälleen tahtomattaan mukaan vauhdikkaisiin juonenkäänteisiin, joissa täytyy sekä pelastaa maailma että hurmata pulassa oleva neito. Mukana on monia muitakin tuttuja elementtejä, kuten runsaat viittaukset raamattuun ja sen symboliikkaan sekä vihjaukset historian suurten tiedemiesten ja taiteilijoiden kuulumisesta erilaisiin salaseuroihin kuten vapaamuurareihin. Koska tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja liittyvät monilta osin maan syntyhistoriaan, jäävät paikat ja niihin liittyvä symboliikka hieman vieraiksi ja kaukaisiksi. Ongelmaksi tämä muodostuu siitä syystä, että koko kirja nojaa hyvin pitkälti juuri näihin asioihin ja jäi siksi itselleni lähinnä perusjännärin, vaikkakin kiinnostavalla nippelitiedolla varustetun sellaisen, tasolle. Salaliittoteorioiden ja Amerikan ystäville epäilemättä peruskauraa parempaa viihdettä!

perjantai 21. lokakuuta 2011

Jo Nesbø: Punarinta

Olen ollut jo pitkään varsinainen dekkareiden suurkuluttaja: Dekkarit ovat vähän kuin kaurapuuro, sellaista perustavaraa, joka maistuu melkeinpä milloin vain. Erityisesti olen keskittynyt pohjoismaisiin dekkareihin, niin luetussa muodossa kuin elokuvinakin ja uusin tuttavuuteni on norjalainen Jo Nesbø, joka on ilmeisesti etenkin kotimaassaan erittäin suosittu kirjailija.

Punarinta on osa Nesbøn Harry Hole- sarjaa ja järjestyksessään toinen Nesbøltä  lukemani teos. Ensimmäisenä luin kronologisesti Punarintaa seuraavan Suruttoman, joten osa tarinasta oli siis jo tuttua sarjan seuraavasta osasta, mutta Punarinta on mielestäni juoneltaan paljon Surutonta parempi ja monimutkaisempi haastaen kokenuttakin dekkarilukijaa ajattelemaan läpi koko tarinan. Silti loppuratkaisu onnistui yllättämään ja tämä onkin usein hyvän dekkarin tunnusmerkki, kunhan tarina vain etenee loogisesti. Punarinnan juonessa nykyhetki ja toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat kietoutuvat toisiinsa. Nykyhetkessä tapahtumat liittyvät uusnatsismiin ja takaumissa puolestaan kuvataan norjalaisten sotilaiden kokemuksia rintamalta ja aavistuksia sodan lopputuloksesta ja siitä, kuinka isänmaansa puolesta taistelleet tuomittiin hävinneinä pettureiksi ja rikollisiksi.

Harry Hole ei mielestäni hahmona ole sympaattisimmasta päästä, vaikka hänet alkoholistitaustoineen epäilemättä sellaiseksi on pyritty kirjoittamaan. Hole kuvataan eräänlaisena yksinäisenä soturina, taitavana rikostutkijana, joka painii omien demoniensa kanssa ja pitää etäisyyttä muihin ihmisiin. Poliisin eli hyvien puolella taistelevan alkoholiongelma tuntuu vain jotenkin niin kliseiseltä, että mielestäni Holen hahmolle olisi voinut antaa mielenkiintoisemmankin taustan. Hole tuntuu ehkä hieman liiankin tutulta, dekkarin päähenkilön perikuvalta. Kokonaisuudessaan Punarinta on juuri sitä, mitä dekkarilta haetaankin eli viihdyttävä viimeisille sivuille saakka. Mitään erityisempää sanottavaa kirjasta ei kuitenkaan jäänyt eikä kyseessä ollut se harvinainen lajityyppi, jota ei malta laskea käsistään edes aamuyön tunneille ennen varhaista aamuherätystä. Tulen kuitenkin varmasti jatkamaan Jo Nesbøn parissa vielä Punarinnan jälkeenkin.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Virpi Hämeen-Anttila: Toisen taivaan alla

Toisen taivaan alla oli ainakin kolmas lukemani Virpi Hämeen-Anttilan romaani. Siksi "ainakin", että aiemmin lukemistani vain Muistan sinut, Amanda jäi mieleeni vahvasti ja pääsi toisellekin lukukierrokselle. Päivänseisauksessa esiintyi osin samoja henkilöhahmoja kuin Toisen taivaan alla, vaikkakin Päivänseisauksen päähenkilöt tulivat tällä kertaa mainituksi vain taustahenkilöinä, ikään kuin tämän kertaisten päähenkilöiden henkilöhistorian rakennuspalikoina, eikä kyseessä ole mikään jatkokertomus.

Virpi Hämeen-Anttilan tyyliin tuntuu vahvasti kuuluvan tekstistä ja henkilöhahmoista välittyvä surumielisyys jopa siinä määrin, että se hallitsee koko romaanin tunnelmaa. Toisen taivaan alla- romaanissa kantavia teemoja ovat monikulttuurisuus ja ihmisen juuret; kirjailija kuljettaa tarinaa monitasoisesti niin, että samanaikaisesti tapahtumia tutkaillaan eri henkilöhahmojen näkökulmasta ja välillä siirrytään nykypäivästä vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin. Myös maantieteellisesti tehdään suuria loikkia Tyynen Valtameren maisemista nykypäivän Lontooseen, Helsinkiin ja Kokkolaan.

Melankolisen tunnelman lisäksi pidin tarinassa sen henkilöistä, jotka tuntuivat perinpohjaisesti mietityiltä ja helposti lähestyttäviltä. Koska tarina rakentuu pitkälti Olivia Lindin henkilöhistorian varaan, tuntuu kuin lukija tutustutettaisiin Oliviaan hyvin perusteellisesti. Yksi tarinan pääteemoista on kulttuuri- ja henkilöhistorian merkitys ihmiselle ja erityisesti minuuden kokemiselle; koska Olivia Lindin henkilökohtainen historia tulee lukijalle tutuksi, tulee Olivian lapsistakin lukijalle helposti ymmärrettäviä hahmoja. Toisen taivaan alla puhuukin juuri siitä, miten ihminen on tietyssä mielessä sama kuin menneisyytensä ja siksi ihminen rikastuttaa omaa elämäänsä suuresti tutustumalla ja ymmärtämällä omaa taustaansa ja juuriaan. Tausta ymmärretään sukupolvien jatkumoksi eikä pelkästään yhden yksittäisen ihmisen omaksi elämäntarinaksi.

Kirjassa häiritsivät muutamat irtonaisen langanpätkät, joiden tarkoitusta jäin pohtimaan. Ehkä olen lukenut liikaa dekkareita, mutta mielestäni kaikella tarinaan sisällytetyllä pitää olla merkitystä ja siksi muutamassa kohtaa tuntui, että lukijalla ikään kuin lupailtiin jotain, mitä ei sitten lunastettukaan. Toisen taivaan alla on kirja, jossa tunnelma on suuremmassa roolissa kuin itse tarina ja lähimpänä vertailukohteena mieleeni tuli lempikirjailijani Anna-Leena Härkösen Juhannusvieras. Paikoin hyvinkin kaunista ja koskettavaa, mutta tämän kirjan kanssa tuskin lähtisin toiselle kierrokselle.